Hupsu mummo

Aika lentää kuin siivillä. Aika aikaansa kutakin. Aika parantaa haavat. Aikainen lintu madon nappaa.
Kaikki aikanaan.

Me sivistyneet ihmiset mittaamme: aikaa on 24 tuntia vuorokaudessa. On ja ei ole. Katson kelloa: viittä vaille kahdeksan. Taas liikenne matelee, kello soi tuota pikaa, ja minä viime tipan ihminen olen vielä matkalla. Yhdeltätoista vilkaisen luokan seinälle: lounastauko, viisitoista minuuttia. Vessassakin täytyy käydä. Iltapäivä hurahtaa samaa rataa, kellon orjana.

En pidä tästä aikataulutetusta elämästä.

Lupaan itselleni: elän hetkessä. Herään, kävelen raittiissa syysilmassa, hengitän syvään. Pulikoin avantoaltaassani, samalla seurailen putoilevia lehtiä ja annan syyssateen kastella kasvoni. Sisällä Mies on jo istahtanut aamiaispöytään. Sytytän kynttilän, nautiskelen Miehen keittämää aamupuuroa, siemailen haudutettua teetä - aamun ihanat jaetut hetket. Päivällä jään juttelemaan työkaverin kanssa, puhumme suppilovahverometsästä. Luokassa teinit ihmettelevät, miksi pitää tietää, montako jalkaa hämähäkillä on, ja muistelen ääneen, miten tunnelmallisia olivat ne aamuvarhaiset linturetket, joille koululaisina pyöräilimme biologianopettajamme kanssa. En muista, opinko tunnistamaan yhtään lintua, mutta aamuauringon säteet ja Lemmenlaakson kasteisen metsän tuoksun aistin vieläkin mielikuvissani. Illalla istun Lapsenlapsen kanssa lattialla. Rakentelemme junarataa ja torneja ja puhelemme: hän, Pieni Puhelias, nimeää ja kertoo ja minä myötäilen.

Juuri nyt. Rauhassa.

Mutta elämä on. Aina ei mene niin kuin Strömsössä. Paitsi joskus, onneksi.

Pari viikkoa olin odottanut, milloin Tytär soittaisi. Työmatkakin oli täytynyt jättää väliin, ja olin jo monta päivää aikaisemmin pakannut sukankutimen, kirjan, villatakin, kolikoita, vähän evästäkin valmiiksi. Nyt se tapahtuisi! Lähdin ennen kukonlaulua ajelemaan unisen maiseman halki. Tytär vaappui ovelle vastaan ja kertoi, että toinen mummo oli hälytetty tulevan Isosiskon hoitajaksi siksi aikaa, kun Tytär, Vävy ja minä olisimme poissa.

Seuraavana aamuna heräsin puhelimen ääneen Tyttären olohuoneen sohvalta: ”Tulkaa vaan, kyllä se nyt alkaa”, ilmoitti sairaalaan yöksi jäänyt Tytär. Vihdoinkin! Kyllä päähenkilö onkin antanut meidän varttua! Sairaalaan saapuessamme Tytär jo voivotteli kivuissaan, ja tosi tuntui olevan edessä. Odottavan aika on pitkä,  elämään sukeltamista ei voi aikatauluttaa. Olin kuitenkin kiitollinen joka sekunnista, oman elämäni unohtumattomista huippuhetkistä. Jutustelimme kaikenlaista, hieroin Tyttären selkää ja tunsin olevani tarpeellinen. Tytär nukahteli supistusten välissä, ja Vävy siirtyi jännittyneenä aulaan odottamaan. Ajatukset karkailivat tulevaan, ja hetken verran minun oli tehtävä jotain konkreettista, keskityttävä neulomaan villasukkaa keinutuolissa, sillä kohta se tapahtuisi…

Ja juuri omaan oikeaan aikaansa, luonnollisesti, Tyttärenpojan tumma tukka ja ihana pyöreä poski työntyivät näkyviin! Sanoinkuvaamattoman kaunista!  Myöhemmin seurasin vieressä, kun helpottuneet ja herkistyneet Tytär ja Vävy hellivät vastasyntynyttä pienokaistaan, joka makasi äitinsä vatsalla tyynen rauhallisena.

On viikonloppu, ja olohuoneemme on täynnä vilskettä. Viiden kuukauden ikäinen Tyttärenpoika, pienin lapsenlapsemme, tavoittelee lattialla Mummon helmiä. Isosisko kuljeskelee ohi ja suukottaa pulleaa poskea. Kävelemään oppinut Pojanpoika, kukkulan kuningas, kiipeää jakkaralle, mistä Isoveli hänet varmoin ottein pelastaa. Kuopus hekottaa tutussa paikassaan sohvannurkassa, kun Poika, Tytär, Miniä ja Vävy vitsailevat elämän raadollisuudesta. Katan pöytää ja katson Miestä, joka esiliinaan pukeutuneena kokkaa koko porukalle sunnuntailounasta. Yksi ynnä yksi on paljon. Se on syntymän ihme ja olemassaolon riemu!

Avaan hämärässä ulko-oven, ja minua tervehtii kirpeä pakkasaamu, lumihankea puoli metriä. Rakastan talvea! Taidan kuulua vähemmistöön, sillä sanomalehdet, tv-uutiset ja nettisivustot pursuavat äkäisten suomalaisten viestejä Valtion Rautateille, kunnan lumiauraajille, isännöitsijöille, latua vaativille hiihtäjille, jotka häiritsevät koirankakattajia, lemmikkien ulkoiluttajille, jotka tunkeutuvat hiihtoladuille, ilmojen haltijoille…

Talvi tekee hyvää suomalaiselle yhteiskunnalle ja meille kaikille, jotka kuvittelemme, että elämää voi ohjelmoida minuuttiaikataululla. Ei voi. Otetaan siis ilo irti lumesta ja pakkasesta! Seistään asemalaiturilla ja tuijotellaan hiljalleen leijailevia lumihiutaleita, kahlataan polvia myöten hangessa lumilapiota heilutellen, ihaillaan räystäältä roikkuvia jääpuikkoja ja keittiön ikkunaan yön aikana syntynyttä lumitähtitaideteosta. Kääriydytään filttiin kotisohvan raukeaan tunnelmaan kynttilän tai loimuavan takan valoon, eikä tehdä mitään. Nautitaan olevaisen kauneudesta nyt, kun valkeus peittää alleen kaiken menneen ja tulevasta ei vielä ole tietoa. Juuri nyt on hyvä.

Rantasaunan eteisessä riisun toppavaatteet ja villasukat, vetäisen uimapuvun päälleni ja kävelen laituria pitkin kohti jäisiä portaita. Pulahdus järveen, sata rauhallista vetoa – ja kokemus on joka kerta yhtä taianomainen. Jäähileiden keskeltä noustessani olen kevyt, huoleton, onnellinen.

Juuri nyt on hyvä.

Kakofoninen äänimaisema täyttää huoneen. Kitaristi vinguttaa Albert Järvisen jalanjäljissä, mandoliininsoittaja värisyttelee soittimensa kieliä melankolisesti, haitaristi kurkistaa kuulostellen ovenraosta, huilisti tapailee ylä-ääniä, rumpali takoo kuin viimeistä päivää pysyäkseen tahdissa. Kapellimestarimme, hyvähermoinen ja lempeä musiikinopettaja jakaa nuotteja ja kokoaa meidät ystävällisen päättäväisesti aloittamaan yhteissoitantoa.

Pomputtelen bassoa työpaikan bänditreeneissä. Vielä on pari viikkoa aikaa harjoitella, ja sitten saattelemme työtoverimme eläkkeelle varmasti ikimuistoisissa tunnelmissa. Onpas tahmeaa näin aluksi, otteet ovat unohtuneet, sillä viime kerrasta, edellisistä työpaikan juhlista, onkin taas aikaa.  Vaikka tipahdan kelkasta muutaman kerran, sormet ryhtyvät vähitellen tottelemaan soittajaa. Tuntuu kerrassaan hauskalta! Sama tunne taitaa olla muillakin, sillä me löydämme Meidän Rytmin! Yhteisvoimin loihdimme ilmoille haikeaa, letkeää, räväkkää, tulistakin soitantaa.

Rakastan yhdessä tekemistä, ja annan yleensä kaikkeni. ”Pane itsestäsi kaikki pienimpäänkin, mitä teet,” kirjoittaa eräs lempirunoilijani, portugalilainen Fernando Pessoa. Elämä on joukkuelaji, ja on antoisaa kuulua erilaisiin porukoihin. Niihin jokainen tuo oman lisänsä, ilman yhtäkin joukko on erilainen. Silti mielessä on pidettävä vesilasitesti: työnnä sormesi veteen, vedä sormi pois. Jos jäljelle jäi kuoppa, olet korvaamaton.

Maapallo pyörii, elämä kulkee, arki sujuu, työ tehdään, bändi soittaa ilman yhtäkin, vaikkakin vähän eri tavalla. Juuri sen vuoksi juuri nyt, rakkaat bändikaverini: ilorytmejä ilmoille!

Menemme Miehen kanssa hautausmaalle istuttamaan äitienpäiväruusut Hilma- ja Ulla-mummolle, Olga-mammalle sekä tietysti Ailalle ja Pirkolle, omille äideillemme.

Tämä on neljäs äitienpäiväni orpona. Silti minusta tuntuu, että Pirkko seurailee pilven reunalta puuhiamme kaiken aikaa, hän kun oli sataprosenttisen läsnä lastensa ja lastenlastensa elämässä. ”Pirkko-mummo on just sellanen, kun oikean mummon kuuluu olla”, sanoi teini-ikäinen Tytär kerran. Vieläkin muistelemme lämmöllä ja huumorilla kaikkia niitä touhuja ja tarinoita, jotka kuuluivat Pirkon elämään.

Kun viime äitienpäivänä olimme Isovanhempien haudalla, tuli juttusille rouvashenkilö, joka esittäytyi Äidin vanhaksi tutuksi. Vaihdoimme kuulumisia, ja sitten hän sanoi jotain, joka sai minut kyyneliin. Olin juuri kertonut hänelle ensimmäisestä lapsenlapsestamme, ja hän ajatteli ääneen, ettei Pirkko sitten ehtinyt nähdä tyttärentyttärentytärtään. Olin jo aiemmin miettinyt, miten Äitini olisi onnellisena rakastanut myös lapsenlapsenlapsiaan, ja siinä haudalla seistessäni tunsin konkreettisesti sukupolvien ketjun haikeuden.

Toisinaan suorastaan pelästyn, sillä mitä vanhemmaksi tulen, sitä useampana aamuna Pirkko tuijottaa minua vessan peilistä. On asioita, joissa haluan olla Äidin kanssa eri maata, mutta paljossa tahdon seurata hänen jälkiään. Päätän muistaa kaiken sen hyvän, joka Äidistä meihin huokui, ja siirtää sitä edelleen lapsilleni ja lastenlapsilleni.

Iltapäivällä kyyhötän tuoleista ja peitoista kasatussa majassa Tyttärentyttären kanssa. Ihailemme hymyssä suin vastapäätä kykkivää Miestä, Pappaa, jolle Tyttärentytär on pukenut Prinssi-kruunun päähän ja moniväriset helmet kaulaan. Tunnen suurta iloa ja syvää kiitollisuutta siitä läsnäolosta ja omistautumisesta, jonka me kaikki Pirkko-mummolta saimme. Hänen rakkaudestaan meillä on paljon ammennettavaa.

Hyvää äitienpäivää, Pirkko-äiti! Ja Aila, Hilma, Ulla, Olga ja Hildur! Armollista äitienpäivää ja äidin elämää, kaikki äidit, lähellä ja kaukana.

Elämä on hupsua ja haikeaa, samaan aikaan.

Pääsiäistä edeltävä viikko oli uuden elämän juhlaan valmistautumista: pienin lapsenlapsemme, Pojanpoika, kastettiin pääsiäispäivänä. Paistoimme Miehen kanssa ristiäisiin perinteisesti ison kasan karjalanpiirakoita. Kahden hengen talkoot (täydennettyinä Isoveljellä, joka muotoili oman piirakan ennen autotalliin rumputunnille menoa) alkoivat aamulla, kun Mies pukeutui ‘Pirkkoon’, Äitini vanhaan martta-esiliinaan. Tärkeä rituaali, sillä Pirkko-mummo on johdatellut Miehen karjalaisen keittiön saloihin. “Kuule, Mummo, toivoisin sinulta yhtä asiaa perinnöksi”, pyyteli Mies, ja anoppi pelästyi, että “mitä hää nyt haastaa perinnöist jo miu elläissäin!”

Vaikkei heti uskoisi, niin tosiasia on, että tietosanakirjat helpottavat piirakkatalkoitamme ratkaisevasti. Asia on nimittäin niin, että ruokapöytämme, jonka päälle nostamme Ukkini tekemän leivinlaudan, tarvitsee korokkeita. Kannoimme siis jälleen kuusitoista paksua opusta pöydänjalkojen alle, neljä kuhunkin kulmaan. Eläköön, tietosanaKIRJA, Wikipedian uhallakin! Vielä kynttilä palamaan, radio Suomi taustalle soimaan, Hilma-mummon piirakkapulikka käteen - ja kaulimaan, täyttämään ja rypyttämään.

Mies hääri keittiössä lieden äärellä, minä kaulitsin piirakankuoria Miehen vaivaamasta ruistaikinasta, niin ohuiksi, “jot päivä paistaap läpi”. Yhtä aikaa hyvää ja haastavaa, haikeaa ja hauskaa on tämä elämä! Tärkeitä, turvallisia perinteitä, uuden syntymää, lepoa ja työtä, valoa ja varjoa. Eikä tietoisuus kaiken päättymisestä suinkaan vähene vanhetessa. Hyvä niin. Jospa oppisi nauttimaan hetkistä, tällainen elämän ahmattikin.

“Höpsähytin jauholoi” leivinpöydälle, pyöräyttelin pulikalla tapuntaista, kunnes se sai kauniin muodon ja tarkastelin kaulimaani kuorta valoa vasten: päivä paistoi läpi, luojan kiitos.

Titityy, sanovat talitintit, ja räystäällä roikkuvista valtavista jääpuikoista tippuu vettä. Lupaus tulevasta on aistittavissa, jokainen hengenveto raittiissa ilmassa on voimakas ja täyteläinen. Ei ihminen ole vieraantunut luonnosta, luulee vain olevansa. Joskus voisi heittää järjen ojan pohjalle ja ryhtyä käyttämään vain oikeaa aivopuoliskoa. Koko olevaisuus muuttuisi aivan toisenlaiseksi, uskon.

Luen Hannu Väisäsen kolmatta muistelmakirjaa Kuperat ja koverat. Mitä ilottelua! Ihan kuin kulkisi taidenäyttelyssä tai kahlaisi niityllä, joka on täynnänsä erivärisiä ja –muotoisia kukkia, seassa kyllä rikkaruohoja ja nokkosiakin, mutta niissäkin oma kauneutensa. Ei ole helppoa olla oma itsensä, ei ollut nuorelle Hannulle eikä ole vieläkään kovin monelle. Se vaatii rohkeutta, myös kanssakulkijoilta. On niin helppoa piiloutua massaan, hymistellä ja luulla tietävänsä, mikä on toiselle hyvä. Kyseenalaistaminen on kova juttu, sillä meidän sukupolvemme on kasvatettu suoritysyhteiskuntaa varten. Pitääkö muka heti aikuisuuden kynnyksellä tietää, kuka on ja mitä tahtoo, vai saisiko etsiä ja tutkia rauhassa? Ei elämää voi jakaa tehovuosiin ja välivuosiin.

Maaliskuu maalaa maailman kevään väreillä. Odotan jo heleänvihreää, keltaisen pilkistystä, mustaa multaakin. Ja kevään tuoksuja! Pitää muistaa niistää nenä ja pyyhkiä silmälasit päivittäin, en halua hukata ainuttakaan elämystä.

Raahaamme Miehen kanssa lumihangessa kolme sukupolvea vanhaa lasiovista kaappia. Sen on kai tehnyt aikoinaan edesmenneen Armi-tädin isä, kuulemani mukaan puuseppä ammatiltaan. Kaappi on pitänyt siis sisällään monenlaista ja voisi kertoa kiehtovia tarinoita niistä, jotka sen ovia ovat aukoneet ja sulkeneet. Kyllä sen olemus paljon puhuukin, ja mietin, hennonko ryhtyä sitä tuunaamaan. Toisaalta, vanhus on viimeksi saanut ylleen oranssin maalikerroksen, eikä sen alkuperäistä pintaa enää ole näkyvissä muuta kuin sisäpuolella.

Kastan sivellintä maalipurkkiin, ja pikku hiljaa entisestä oranssinruskeasta kaapista kehkeytyy vaaleanpunainen nukkekoti. Lumoava väri! Olen ainakin yhtä innoissani kuin he, jotka kohta pikku kätösillään siirtelevät talon asukkeja huoneesta toiseen. Kirpputorilta löydän kaksi sopivankokoista nukkea, kalustusta sekä pari väliseiniksi sopivaa vanerinpalaa, niille on joku jo valmiiksi taiteillut pastellinväriset kukkamaisemat. Myöhemmin virkkaan pyöreitä mattoja ja ruudullisia sängynpeittoja, tietysti minikokoisia.

Helmikuisena perjantaina tulen koulusta kotiin postilaatikon kautta. Kun nostan kantta, laatikon pohjalta sanomalehtien alta pilkistää pieni ruskea paketti, nimelläni varustettu. Tuskin maltan riisua päällystakkia, niin kovasti sormeni syyhyävät avaamaan yllätystä! Kääröstä paljastuu tuliaisia minun ja lastenlasten minimaailmaan: kaksi pientä itsetehtyä valaisinta, peili ja taulu, ystävänpäivälähetys Outilta. Oi, ystävät ovat taivaanlahja!

Kirjoitan Outille tekstiviestiä kiitokseksi, loppuun riimittelen: Kyllä on kivaa mummoina keikkiä, kun saa taas nukkekodeilla leikkiä! Toisinaan omatunto soimaa, kun ei mielestään ole ollut riittävän hyvä äiti. Lempirunoilijani Leo Iikka Vuotila kirjoittaa tosin, että vaikka kohtelet lapsiasi huonosti, kyllä ne antavat anteeksi, tulevat kohta ja pyytävät pyyhkimään nenän tai pyllyn tai lukemaan Aku Ankan. Ihana, lohduttava runo. Lastenlasten kanssa ei tarvitse miettiä omaa riittämättömyyttään, heidän seurassaan voi palata lapsuuteen - ja jokaisessa hetkessä on tarpeeksi ja kaikki.

PS

Päätän kirjoittaa entisen kaapin, nykyisen nukkekodin pohjalle sen historian, tulevia sukupolvia varten, tai ainakin siksi, että se juuri nyt tuntuu tärkeältä.

Katson ylös puiden latvoihin, taivas on lapsuudensininen. Tuuli suhisee, pakkanen nipistelee poskia, lumi narskuu suksien alla. Muuten on aivan hiljaista, ketään ei näy. Täällä, jos missä, suorittaminen jää kauas taakse. Pää tyhjenee tarpeettomasta ja syntyy tilaa uudelle. Hiihtelen omaa tahtiani, välillä pysähdyn tunnustelemaan metsän lempeyttä.

”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin”, kirjoitimme vihkoon, kun äidinkielenopettaja Hely L:n kanssa harjoiteltiin runon polkumittoja. En enää muista, oliko tämä nyt trokee vai jambi, mutta oivallisen esimerkin oli opettaja Hely valinnut, mieleen se on jäänyt pysyvästi. Silloin lukion pulpetissa Poikaystävän vieressä istuessani en tätä säettä tietenkään täysin ymmärtänyt, mutta onpa sen merkitys avautunut elämän varrella. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ulottuvuuksia säe saa. Ei se ole niin synkkä kuin ensi kuulemalta voisi ajatella, päinvastoin. Kun lähtökohta on ‘yksin’, on elämässä kaikki kohtaaminen – rakkaat ihmiset, ystävät, tutut, ohikulkijat – pelkkää bonusta. Yksin tulet ja lähdet, mutta siinä välissä voit kokea kaikkia niitä taivaita, joita on. Ja joskus helvettejäkin. Yksinkin, mutta toiset sen taivaan tekevät.

Hiihtoladulla vastaani sujuttelee ihmisiä, ja katso: jokainen tervehtii, joko hymyillen tai huikkaamalla heit. Kyllä tuntuu mukavalta - ja metsässä itsestään selvältä, kun on riisuttu arjen roolivarustus ja tajuamme kaikki olevamme yhtä. Päätän, että tästä eteenpäin tervehdin jokaista reality-elämän ohikulkijaa, silläkin riskillä, että hän vilkaisee minua kummissaan eikä vastaa. Me tarvitsemme ne kaikki pienet taivaat.

Pienenä luulin, että vanheneminen olisi tylsää.

Ei ole, kun ei ehdi tylsistyä. Johtuuko se siitä, että on liian ahne elämälle ja pitäisi jo älytä opetella luopumista? Kannattaisi ehkä tehdä niin kuin Heli Laaksonen neuvoo Joulupatja-runossaan: siirtää patja lattialle ja maata siinä vaikka koko viikonloppu. Ruokaa, lukemista, Mies ym. olisi varattu ympärille ja sitten vain ojentelisi käsiään, eikä saisi lähteä minnekään. Keskusteleminenkin voisi olla kiellettyä. Siis risainattu hiljaisuuden retriitti.

Minut pitää pukea pakkopaitaan, jotta pysyn aloillani. Huokaus. Vaikka kenties sekin päivä vielä koittaa, luoja nähköön, että on sidottava, kun dementoituneena karkailen keskellä yötä käsilaukku kainalossa kotoa tai vanhustentalosta, kuten Ulla-mummo -vainaa.

Joten sitä ennen: ei kun eteenpäin, sano mummo lumessa! Täysillä.