Hupsu mummo

Miten minun onkin niin vaikeaa päästä perille?
Taas se tapahtui, Helsingissä. Tipautin Kuopuksen Sörkan kulmille pölynimureineen ja kantamuksineen ja köröttelin Kalliota ristiin rastiin lumihangessa, vastaantulevia autoja väistellen, tarkoituksenani löytää kahvila Taikalamppuun, Torkkelinkadulla, kertoi osoitetieto. En koskaan päätynyt sinne. Päädyin kyllä lähistölle, luullakseni, mutta kahvilan tunnelma seinällä roikkuvine villapaitoineen jäi aistimatta.

Olin katsonut kotona puhelinluettelon karttaa. Minun päässäni kartta on yhtä kuin selkeitä ruutuja, suoria vaaka- ja pystyviivoja, kääntymisiä vasemmalle ja oikealle. Tosielämässä Kallio on mutkaisia katuja, vanhoja korkeita rakennuksia, yksisuuntaisia kujia. Todellisuus ja päänsisäinen elämäni eivät taaskaan kohdanneet. Aivan kuten entinen työkaverini, eräs matemaatikko, totesi ihmisistä, jotka eivät hahmota geometriaa: he elävät omassa pikku paperinukkemaailmassaan. Eikös sekin voi olla onnellista? Ja onhan nyt paperinukeillakin hyvänen aika ulottuvuuksia! Eivät ne siinä arkilla koko aikaa makoile.

Ehdin kuitenkin havaita, että Kalliossa on sitten kaunista! Ja nyt osaan suunnistaa Kuopuksen asuinsijoille monesta eri ilmansuunnasta, ainakin eilen vielä osasin. Ei ollut hukkareissu. Ja matkalla olohan se tärkeintä on, ei päämäärä, sanoi joku viisas. ‘Vaik mihi määt, ain johokii tuut’, olisi karjalainen äitini tokaissut. Ja ollut harvinaisen oikeassa, sanon minä.

peeäs
Seuraavalla kerralla kyllä kaivan sen navigaattorin auton hanskalokerosta…

peepeeäs
Jos olet käynyt Taikalampussa, kerro, millaista siellä oli.

Meillä on hiljainen, mutta näkyvä perheenjäsen, joka olemuksellaan valaisee huusholliamme tunnelmallisesti. Aila.

On Aila kyllä säikytellytkin. Öisellä pissareissulla hiippaillessaan on perhekuntamme yksi jos toinenkin jäsen pelästynyt vaaleaa hahmoa nurkassa. Hän näyttää kuunvalossa ihan kummitukselta. Jouluaatonaattona hätkähdin päiväsaikaan, kun vilkaisin ohi kulkiessani työhuoneeseen – Ailahan se sinne oli siirtynyt, Miehen toimesta, joulukuusen tieltä olohuoneesta.

Aila on kietoutunut Äitini vanhaan pitsihuiviin, kaulassa roikkuu Äidin pitkä valkoinen helminauha, päässä oma viininpunainen kesälierihattuni kukkasin somisteltuna. Aila on suurinpiirtein esikuvansa, Anopin mittainen, mutta tuntemaani rehevää Aila-anoppia hoikempi, jotakuinkin kuin Anoppi 50- ja 60-luvuilla, yhtä muodokaskin. Anopista olisi tullut aikoinaan punaisiksi maalattuine huulineen ja ampiaisvyötäröineen kaunis malli, mutta hänpä katselikin muotia toisesta näkökulmasta, nimittäin Singerinsä ja myöhemmin Husqvarnansa takaa. Monet olivat ne leningit, pusakat, lastenvaatteet ja jakkupuvut, joita Aila Miehen lapsuudenkodin olohuoneessa asiakkaidensa ylle loihti. Ompelimon touhuissa saivat välillä Ailan pojat kyytiä mittanauhasta ja henkarista, vaikka Aila lempeä ja ystävällinen ihminen olikin. Minulla on muistona yksi tärkeimmistä vaatekappaleistani, Anopin ompelema morsiuspuku.

Meidän tunnelma-Ailamme on jalkalamppu, Anopin muistoksi rakennettu. Muutama vuosi sitten, kun Anoppi oli jo siirtynyt taivaallisiin ompelimoihin, mietin Miehelle syntymäpäivälahjaa, ja ryhdyin risainaamaan Ailaa, sähkö-Mieheni suosiollisella sähköistysavustuksella. Ikävä kyllä Anopin alkuperäinen mallinukke oli jo ehditty lahjoittaa pois, ennen kuin tajusin idean, mutta löysin onneksi toisen. Eikä muuten edes kauhistuta, että Anoppi seisoo olohuoneen nurkassa. Aila tuo perheeseemme iloa ja valoa.

Huomenna on taas tammikuun neljäs. Hyvää syntymäpäivää, Mies, Ailan poika!

Tai ei nyt sentään ihan koko maailma. Vaan sinä, jonka sattuma on tuonut tätä lukemaan - onnellista uutta vuotta ja vuosikymmentä sinulle!

Bittiavaruus on sakeana blogeista, ja minusta se on vain ja ainoastaan hyvä asia. Mihin muuhun meidät ihmiset on tarkoitettu kuin jakamaan asioita toistemme kanssa? Äläkä lue tätä blogia, jos ei kiinnosta. Sama koskee kirjoja: jos vielä puolivälissä tuntuu, ettei teksti nappaa, miksi käyttää aikaansa vastenmieliseen puuhaan?

Kirjoista puheen ollen: luen juuri Claes Anderssonin muistelmateosta Jokainen sydämeni lyönti. Sopii ihan kaikille. Lääkäreille ja potilaille. Miehille ja naisille. Nuorille ja niille, jotka ovat elämää nähneet. Terveille ja ei-niin-terveille. Konservatiiveille ja palavasieluisille uudistajille. En kerro enempää, mutta suosittelen. 

Nyt menen juomaan teetä ja ompelemaan, Annen sini-musta käsilaukku - Annen omista aarteista risainattu-  on viitä vaille valmis, enää rusetti puuttuu. Seuraavalla kerralla kirjoitan Ailasta.

YT
Hupsu mummo

peeäs
Eikö Suomen talvi olekin ihana! Tänään on 19 astetta pakkasta ja lumi on verhoillut puutarhan omenapuut.